Viime aikoina näyttää käyneen melkoista keskustelua siitä, pelastiko merileijona henkeni, kun hyppäsin Golden Gate -sillalta yrittäessään lopettaa elämäni. Selvyyden vuoksi todettakoon, että monet toimittajat ja keinottelijat ovat väittäneet, että se todella oli hylke… ja jopa niitä, jotka ovat väittäneet, että vedessä ei ollut muuta kuin minä ja että pystyin jotenkin pelastamaan itseni. Tiedän kuitenkin, että se oli merileijona, eikä se ole tilastollinen poikkeama. Merieläimet (delfiinit, merileijonat) ja muut olennot ovat auttaneet pelastamaan ihmisiä ja muita eläimiä vaarallisilta tilanteilta kaikkialla maailmassa.
Tässä ovat tosiasiat: 25. syyskuuta 2000 kaksisuuntaisen mielialahäiriön ja vakavan psykoosin vuoksi hyppäsin Golden Gate -sillalta. Olin yhdeksäntoista vuotias, ja sillalta lähdön jälkeen ensimmäinen ajatukseni oli, että olin tehnyt kauhean virheen.
Ihmeen kaupalla selvisin hengissä – ja vakavista vammoistani huolimatta pääsin veden pinnalle. Nousessani pinnalle keinuin ylös ja alas minua ympäröivissä kylmissä vesissä. Sitten, kun jotain harjaili jaloistani, pelkäsin, että se oli hai, joka tuli syömään minut kokonaan. Yritin lyödä sitä luulin, että se voisi purra minua. Tämä merieläin (mikä se sitten olikin) kuitenkin vain kierteli allani ja nosti minut ylös.
Kyllä, tavallisen skeptikon voi olla vaikea uskoa, mutta älkää uskoko sanaani… Soita ABC:n 'Primetime with John Quinones' -elokuvan vanhoille tuottajille ja henkilökunnalle. Katsos, en tiennyt, että olento oli merileijona, ei hai, ennen kuin olin mukana tuossa ohjelmassa itsemurhien ehkäisyn ja mielenterveyden parissa tekemäni työn takia.
Monien katsojien sähköpostit tulvivat ABC:hen, ja yksi niistä oli Morgan-nimiseltä mieheltä. Hän kirjoitti:
Kevin, olen niin iloinen, että olet elossa, koska seisoin alle kahden metrin päässä sinusta, kun hyppäsit…. Ja muuten se ei ollut hai (kuten mainitsit tv-ohjelmassa), se oli merileijona ja minulla on kuvia.
Poistin heti hänen sähköpostiosoitteensa ja puhelinnumeronsa. Soitin Morganille ja kysyin, lähettäisikö hän ottamansa kuvat sähköpostitse. Hän velvoitti. Ongelmana oli se, että annoin hänelle tietämättäni isäni sähköpostiosoitteen. Isäni ei ollut valmistautunut, eikä hän koskaan mielellään haluaisi nähdä, mitä hänen postilaatikkoonsa saapui. Hän avasi sähköpostinsa, napsautti painiketta ja ponnahti ulos lintuperspektiivistä kuvan lähes elottomasta ruumiistani, joka makasi kiertävän merileijonan huipulla. Kuva oli groteski, sairas ja silti samalla kaunis.
Isäni oli emotionaalinen romahdus ja hän melkein putosi tuoliltaan. Kun hän asettui, hän näytti minulle kuvan ja yhdessä sovimme, ettei kukaan saa nähdä sitä. Napin painalluksella se katosi.
Niille, jotka lukevat tämän, sanon uskokaa tai älkää, se on täysin teidän päätettävissänne. Tiedän totuuden, ja tässä tapauksessa ja se on kaikki, jolla on merkitystä.